Läskini (osa 1)

Ensimmäinen ja ainakin toistaiseksi ainoa lapseni syntyi marraskuussa 2012. Tuosta hetkestä on siis jo yli kolme vuotta. Raskauden aikana minut valtasi syömisen himo, enkä osannut lainkaan hillitä itseäni. Söin, söin ja söin niin paljon kuin vain ikinä jaksoin ja nälkä tuntui olevan loputon. Myöhemmin olen naureskellut, että jos lapsi ei olisi syntynyt ajallaan, olisin varmasti kohta ryhtynyt jo järsimään keittiön kaappien hyllyjäkin.

Ruoan mättämisellä oli tietysti seurauksensa. Verenpaineeni oli pikkuisen koholla, ja aivan loppusuoralla neuvolassa käydessäni terveydenhoitaja passittikin minut Jorviin tarkkailuun. Noh, eihän siinä mitään hätää ollut, ja kätilö taisi nähdä sen todellisen syyn verenpaineen nousulle tokaistessaan: "jos nyt koetat loppuajan välttää herkkuja, suklaata ja sen sellaista". Painoni nousi siis raskauden aikana ainakin 30 kiloa, mutta todellista lukemaahan en tiedä sillä taisin lopettaa vaa'alla käymisen siinä viimeisinä viikkoina. Terveydenhoitaja passitti minut ylimääräiseen sokerirasituskokeeseenkin, jossa kuitenkin pärjäsin juuri alle raja-arvojen ja näin ollen en joutunut erityiselle dieetille tai tarkkailuun. Koko raskausaikana en kuitenkaan joutunut mitenkään kroppani pettämäksi tai esimerkiksi lopettamaan liikuntaa kipujen tai supistusten vuoksi. Oma kehonkuvani kuitenkin muuttui melko lailla.

Kesäkuussa 2012, 4. raskauskuukausi menossa.

39+0 ja vatsa on iso...

Synnyttämässä. Jättimaha.

Ennen lapsen syntymää liikuin jonkin verran, toki vähemmän kuin esimerkiksi lukioaikana pelatessani lentopalloa. Liikunta oli kuitenkin suht mukavaa ja helppoakin, vaikka esimerkiksi juoksulenkeistä en innostunut yhtään. Raskauden myötä liikunta jäi kun oli vain niin paljon helpompaa löhötä pullukkana sohvalla. No sitten kun laps lopulta syntyi, aloin havahtua siihen mitä raskaus ja ylenmääräinen syöminen olivatkaan aiheuttaneet kropalleni.

Laps muutaman päivän ja äitiä vähän väsyttää.

Puoli vuotta synnytyksestä eli toukokuussa 2013.

Reissussa Kreikassa kun poika oli puolivuotias.

Ne ketkä sanovat, että "kyllä se imettäminen sitten vie ne ylimääräiset kilot", valehtelevat. Ei se kaikilta vie. Varsinkaan jos äidillä kuitenkin on ruokahalua. Muistan että painoni hipoi 93 kg ennen synnytystä ja sairaalasta lähtiessä se taisi olla 88 kiloa. Eli eipä sinne laitokselle paljoa jäänyt. Olin toiveekkaana ottanut mukaan niin sanotut normaalit verkkarit, mutta ei niiden mahtumisesta jalkaan ollut toivoakaan. Ja itseasiassa vielä tänä päivänäkään ne verkkarit eivät oikeastaan mahdu kunnolla jalkaan vaan puristavat ja kiristävät. Uskoni siihen, että kroppa jotenkin palaisi ennalleen oli kova ja kun niin ei tapahtunut, petyin. Samalla menetin kyllä aika paljon uskoa itseeni. Päässäni alkoi kuulua se pieni ääni: "läski, huono, ruma ämmä, edes lapses ei tykkää susta." Oma kroppa tuntui ällöttävältä, mikään vaate ei mahtunut päälle eikä ollut enää mitään todellista syytä miksi esimerkiksi ei mahtuisi ravintolassa nousemaan ahtaasta pöytävälistä. Ei tehnyt mieli ostaa mitään vaatteita, koska ajatus oli että en halua ostaa niin isoja kokoja mitä olisin tarvinnut. Ja jotenkin toivoin, että läskit kaikkoaisivat ja saisin edes jotain omasta kropasta takaisin.

Jatkuu seuraavassa osassa.

Liikuntafilosofiani

Huomaa että on tammikuu kun kaikenlaiset laihdutus- ja elämäntapamuutosohjelmat ovat taas palanneet tv:n ohjelmistoon. Eilen alkoi jälleen Subin Rakas, sinusta on tullut pullukka -sarjaa, jota katsoin myös viime kaudella. Tällä kertaa en niin jaksanut kunnolla seurata mitä jaksossa tapahtui. Ja pian taitaakin Jutta alkaa taas ohjata telkussa niitä omia superdieettiläisiään.

Itse olen alkanut jotenkin allergisoitumaan tuollaisille "supermegamuutos elämääsi näillä keinoilla" -ohjelmille. Eniten ehkä ärsyttää se, että esimerkiksi laihduttaminen on niissä aina jotenkin valtavaa ja raskasta työtä, ja se vaatii aivan äärimmäisyyksiin venymistä. Eli esimerkiksi liikuntaa jonka vuoksi pitää itkeä, oksentaa, pyörtyä ja lopuksi suunnilleen vielä paskoa housuihinsakin, muuten se ei polttanut tarpeeksi kaloreita eikä ollut hyödyllistä. Sama ärsyttää myös tuossa Jutta ja puolen vuoden superdieetit -, sekä Suurin pudottaja -ohjelmissa. Miksi siitä liikunnasta pitää antaa aina sellainen kuva, että se on jotain hirveää ja kamalaa kärsimystä ja väkisin tehtyä pakkopullaa, mutta se pitää vaan tehdä jotta saa jonkin lopullisen palkkion...? Itse olen alkanut välttää kaikenlaista kuntosalitreeniä sun muuta liikuntaa joka on aivan tarkoituksella jotain "treeniä". Haluan että liikunta on ehdottomasti kivaa, muuten en kumminkaan viitsi enää toisella viikolla vaivautua nostamaan takamustani sieltä sohvasta. Ehkäpä olen tässä suhteessa jotenkin aikuistunut ja kasvanut, tai ainakin oppinut tuntemaan itseäni :)

Parhaimmat liikuntalajit ovat ehdottomasti siis sellaisia, joissa ei edes huomaa urheilevansa! Siksi ratsastus lienee niin mahtavaa, samoin kuin zumba :D Ratsastaessa kaikki energia menee siihen oman kropan hallintaan ja yhteistyöhön hevosen kanssa, niin että ei sitä mieti mitenkään liikuntana. Ja zumbassahan mä aina kuvittelen olevani joku superhottis lattaripimu ja hetkuttelen menemään, vasta tunnin lopussa sitten tajuaa kuinka hiki siinä tulikaan! :D

Ihanat issikat!
Kuva lainattu täältä.

Laihdutusohjelmat ei kyl muutenkaan taida olla tällä hetkellä se mun juttu (näpsin tässä kirjoittaessa samalla irtokarkkeja jättipussista, jonka mies toi kaupasta). En jaksa turhaan stressata painosta, vaikka sitä mielestäni ihan pikkusen liikaa onkin. Tällä hetkellä tuo muutto, työ, opinnot ja laps (+mies) vievät sen verran paljon aikaa elämästä että en halua enää mitään ylimääräistä touhotusta arkeen :D Siksi en ole tehnyt yhtään uudenvuoden lupaustakaan.

Hyvää viikonloppua!

Kuka ja mikä

Tämä blogi on tarkoitettu minulle itselleni muistikirjaksi, jotta arjen pienet ihanuudet eivät unohtuisi. Elämän hyvyys ja kauneus ovat joskus olleet minulle vaikeita havaita. Haluan oppia huomaamaan ja kiittämään niistä pienistäkin hyvistä asioista mitä elämässä on.

Olen aiemmin bloggaillut toisaalla, mutta nyt on aika aloittaa alusta. Blogini tulee sisältämään kaikkea omaan ja perheeni elämään kuuluvaa, tavallista arkea. Miehen ja 2-vuotiaan pojan lisäksi saman katon alla asustaa 5-vuotias airedalenterrieri. Vielä en ole päättänyt esiintyykö tässä blogissa omalla naamallaan muut kuin tuo "karvakorva" :D

Perheemme on muutaman viikon sisään muuttamassa uuteen kotiin. Sen myötä blogi tullee sisältämään juttuja kodin sisustamisesta, sekä muista intohimoista ja kiinnostuksen kohteistani, kuten käsitöistä ja hyvästä ruoasta. Ehkäpä keväämmällä yritän kuoria esiin viherpeukalonikin :)

Tervetuloa mukaan.