Synnytyksen jälkeen vauva-aikana ehdin aloittaa ties kuinka monta dieettiä. Mutta eipä tainnut mennä kuin pari päivää ja olin taas vanhojen tapojeni parissa. Olen hirveän perso kaikelle mitä ihmislaps ei saisi syödä: sekä suolaisille että makeille herkuille. Erinäiset kitudieetit eivät tosiaankaan mulla toimi, sillä nälkäisenä marssin heti kauppaan ja ostan suklaapatukan. Sekä kaikkea muuta mitä mieli tekee juuri sillä hetkellä. Ja kun sitten vain psykoottisesti kyttää syömisiään niin surkuhan siinä tulee. Jotenkin en myöskään ole halunnut ryhtyä mihinkään liian vaivalloiseen, mihinkään sellaiseen mistä tiedän että koska homma ei maistu niin luistan siitä saman tien.
 |
| Äitienpäivänä 2014. |
 |
| Kesällä 2014. |
Pikkuhiljaa olen siis yrittänyt etsiä jälleen sitä liikunnan iloa. Esimerkiksi kuntosalilla käyminen ei kauheasti innosta, sillä se itse kuntosalilla olo ja tekeminenhän on maailman tylsintä! Joo ja tiedän, että fitnessbuumi, pyöreä peppua ja niin edelleen. Usein ryhmäliikuntatunneistakin ne vähiten suoritukselta tuntuvat ovat hauskimpia, eli esimerkiksi tanssitunnit. Lapsen saamisen jälkeen ekoille tunneille meno vaan oli ihan järkyttävää, kun koko seinän kokoista peiliä ei päässyt pakoon ja oli pakko myöntää että läskihän se siinä. En tuntenut omaa kroppaani, se oli ihan selvästi jonkun toisen! En myöskään tajunnut omaa kokoani ennen kuin tosiaan näin sen kaukaa peilistä: ai tuoltako mä näytän muiden silmissä, kauheaa!
Yksi laji kuitenkin veti puoleensa, ja lopulta mieskin patisi että nyt kyllä menet. Nimittäin ratsastus.
 |
| Minä ja Anni maastoesteillä elokuussa 2015. (kuva Niina Kuronen) |
 |
| Mä ja Tauski syksyllä 2015. |
Ratsastin pitkään lapsena ja nuorena, mutta harrastus jäi kun muutin Helsinkiin opiskelemaan. Ajattelin, että ratsastus olisi täällä kehä kolmosen sisäpuolella auttamatta liian kallis harrastus mulle. Syksyllä 2014 kuitenkin raavimme rahat kasaan ja ilmoittauduin tunneille Etelä-Vantaan ratsastuskoululle. Vitsit että jännitti ekalle tunnille mennessä! Melkein 12 vuotta on kulunut siitä kun olin hevosen selässä, joten olo oli kaikkea muuta kuin luottavainen. Mutta selvisin. Ja sitten tietysti hurahdin ihan totaalisesti :) Keväällä 2015 hain estevalmennusryhmään ja nyt olenkin syksyn käynyt joka perjantai hyppäämässä ihanalla Oskulla :D
 |
| Esterataharkat syykuussa 2015. (kuva Eeva Piha) |
Ratsastus on hauskaa ja hoitaa juuri hyvällä tavalla mun mielenterveyttä. Se ei kuitenkaan ole varsinaista kuntoa kohottavaa liikuntaa. Olen oikeastaan koko aikuisikäni etsiskellyt juuri mulle sopivaa liikuntamuotoa. Jotain sellaista, mistä voisi nauttia ja mihin tulisi lähdettyä vähän kiireisempänäkin päivänä. Viime kesänä sain jonkin pölhön kohtauksen: minä, joka olen aina (siis AINA) vihannut juoksemista, lähdinkin lenkille! Juokseminen oli tähän asti tuntunut tyhmältä: kylkeen alkaa pistää, pohkeet menevät heti hapoille, en mä jaksa, näytän hölmöltä enkä edes jaksa kuin just kilsan. No en ensimmäisellä lenkillä jaksanutkaan töpötellä menemään kuin sen puolitoista kilsaa. Mutta jaksoin kummin sen verran! Olin aika ihmeissäni ja jatkoin lenkkeilyä. Samaan aikaan innostuin myös venyttelemään useimpina iltoina kotona. Motivaatiota tähän tuli roppakaupalla kun sain keväällä tiedon, että olen päässyt mukaan tuohon edellä kertomaani esteratsastuksen valmennusryhmään.
Intoa pursuten jaksoin viime kesänä liikkua enemmän ja katsoa ainakin hieman syömisteni perään. Tämän myötä toivoin kovasti, että painoni olisi lähtenyt putoamaan. Mutta kun ei. Aloitin keväällä erään lääkityksen, jonka myötä paino pomppasi heti viisi kiloa ylöspäin ja maha turposi jalkapallon kokoiseksi. Ajattelin, että se on todella noloa, kohta joku kysyy syntyykö meille pian toinen lapsi... Elämäntapojen muutoksista huolimatta painoni pysyi samoissa lukemissa, johon se lääkityksen myötä nousi. Olinkin todella turhautunut ja mietin jo lääkityksen lopettamista tai ainakin vaihtamista (lääkitys ei ole varsinaisesti terveyteni kannalta välttämätön). Jaksoin lenkkeillä kesän ja pitkälle syksyynkin. Lopulta lenkkini pituus oli jo viisi kilometriä ja enemmänkin varmasti olisin pystynyt juoksemaan. Juoksu alkoi rullata ja tuntui löytyvän mukava flow, kun jalat eivät heti väsyneetkään :)
Pimenevän syksyn myötä olen kuitenkin päästänyt itseni pikkuhiljaa aina vain huonompaan kuntoon. Ärsytys painon jumittamisesta, erilaiset tekosyyt ja kiireet saavat helposti takapuolen liimaantumaan olohuoneen sohvalle vaikka voisikin lähteä lenkille. Vaikka ratsastuksessa tunnen kehittyneeni viimeisen puolen vuoden sisään huimasti, harmittaa oma (suoraan sanottuna paska) kunto. Paino on pysähtynyt nyt siihen juuri normaalipainoisen BMI:n ylärajalle (eli mulla 170cm pitkänä 72 kiloon).
 |
| Voihan vatsamakkara (lokakuussa 2015). |
Oma keskivartalo on kyllä kadonnut pehmeisiin poimuihin ihan kokonaan ja persus levinnyt niin ettei se pian enää mahdu satulaan. Kaikki muutkin hienot ajatukset ovat yksi kerrallaan kaikonneet, ja valmennuspäiväkirjaan kirjatusta oheisharjoittelusta en ole pystynyt pitämään kiinni. Olen siis laiskistunut ja muuttunut liian mukavuudenhaluiseksi. Mutta joka maanantai otan itseäni niskasta kiinni, kunnes lounasaikaan olen jo työpaikkaruokalan jälkkäripöydässä kahmimassa vaniljajätskiä ja kinuskikastiketta :D Ja ihmettelen samalla että mites tässä nyt näin kävi?
En aio suunnata joulupöytiin jonkin hysterian vallassa vain kieltäytyäkseni nyt kaikista herkuista. Haluan kuitenkin tämän kirjoittamisen kautta aloittaa uudelleen ajatusprosessin siitä, mistä minun hyvinvointini voisi koostua ja miten pystyisin pitämään sitä pitkäjänteisesti yllä. Tehtävää riittää.
 |
| Oon mä syksylläkin lenkkeilly! :) |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti