keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Laskeutuminen jouluun

Eilen viimeistelin vielä yhden joululahjan, tai paremminkin joulukoristeen. Ostin jo raskausaikana yhden ristipistotyön, joka oli tarkoitus tehdä lapselle joulukoristeeksi. Noh, aika kauan siinä meni, mutta nyt se on valmis.




Eli Nalle Puh -teemainen joululahjasukka :) Työ on kirjottu siniselle aidakankaalle ruutuja mallista laskien, koristettu ja viimeisteltu jälkipistoilla ja ommeltu sitten sukaksi. Tein vielä erillisen ripustuslenkin. Ristipistot ovat lempparikäsitöitäni, mutta ne vaativat valitettavasti aika paljon aikaa ja hyvän valaistuksen. Ristipistoa ei voi myöskään esimerkiksi helposti napata matkalle mukaan. Nyt olen jo aloittanut uuden työn eli eräät villasukat. Näin mulle yleensä käykin eli aloitan jo seuraavaa ennen kuin edellinen on valmis ja sitten niitä keskeneräisiä löytyy sieltä täältä... ja kun vielä ohje on hukassa niin viimeistely voi myöhemmin olla ihan mahdotonta.

Haettiin tähän kotiin vähän joulutunnelmaa koristelemalla meidän hieno kuusi :) Tämä on siis vuosia sitten aiemman kotimme parvekkeelle koristukseksi tarkoitettu halpa muovikuusi. Ensin mietittiin miehen kanssa, että laitetaanko kuusi ulos etupihalle, mutta tajuttiin sitten että siihen ei saa oikein helpolla valoja (kun ei ole pistoketta etuoven lähellä). Joten laitettiin sittenkin sisälle ja oli oikein hauskaa koristella pojan (3v) kanssa kuusta. Mähän en ole ostanut vuosiin edes mitään joulukoristeita, vaan laatikossa oli lähinnä saatuja sekä joitain joskus 10 vuotta sitten Tiimarin joulun jälkeisestä alesta hankittuja halpisjoulupalloja. Niistäkin puolet oli ihan hirveän näköisiä ja rikkinäisiä. Mutta ei anneta sen haitata, kuusesta tuli kuitenkin kiva!


Ensi jouluksi toivon kyllä ihan aitoa kuusta, ja kun meillä olohuoneessa tilaa ja korkeutta on, voisi kuusi olla isokin. Mutta se sitten ensi vuonna! Nyt aion kuitenkin nauttia tästä joulusta, valmiiseen joulupöytään asettumisesta ja levosta :) Suunnitelmissa on siis rentoutua, lukea jotain hyvää kirjaa, syödä, löhötä ja ehkä kutoa villasukkaa. Ihaninta on kuitenkin seurata pojan joulutohinoita, nyt kun jo ymmärtää joulustakin aika paljon. Poika onkin jo päiväkausia puhunut siitä, kuinka mennään mummun ja vaarin luo, ja kyselee jatkuvasti joko nyt mennään? Taitaa pienellä olla ikävä isovanhempia :)

Rauhaisaa joulua!

tiistai 22. joulukuuta 2015

Läskini (osa 2)

Seuraavaksi oman "läskiytymistarinani" toinen osa.

Synnytyksen jälkeen vauva-aikana ehdin aloittaa ties kuinka monta dieettiä. Mutta eipä tainnut mennä kuin pari päivää ja olin taas vanhojen tapojeni parissa. Olen hirveän perso kaikelle mitä ihmislaps ei saisi syödä: sekä suolaisille että makeille herkuille. Erinäiset kitudieetit eivät tosiaankaan mulla toimi, sillä nälkäisenä marssin heti kauppaan ja ostan suklaapatukan. Sekä kaikkea muuta mitä mieli tekee juuri sillä hetkellä. Ja kun sitten vain psykoottisesti kyttää syömisiään niin surkuhan siinä tulee. Jotenkin en myöskään ole halunnut ryhtyä mihinkään liian vaivalloiseen, mihinkään sellaiseen mistä tiedän että koska homma ei maistu niin luistan siitä saman tien.

Äitienpäivänä 2014.
Kesällä 2014.

Pikkuhiljaa olen siis yrittänyt etsiä jälleen sitä liikunnan iloa. Esimerkiksi kuntosalilla käyminen ei kauheasti innosta, sillä se itse kuntosalilla olo ja tekeminenhän on maailman tylsintä! Joo ja tiedän, että fitnessbuumi, pyöreä peppua ja niin edelleen. Usein ryhmäliikuntatunneistakin ne vähiten suoritukselta tuntuvat ovat hauskimpia, eli esimerkiksi tanssitunnit. Lapsen saamisen jälkeen ekoille tunneille meno vaan oli ihan järkyttävää, kun koko seinän kokoista peiliä ei päässyt pakoon ja oli pakko myöntää että läskihän se siinä. En tuntenut omaa kroppaani, se oli ihan selvästi jonkun toisen! En myöskään tajunnut omaa kokoani ennen kuin tosiaan näin sen kaukaa peilistä: ai tuoltako mä näytän muiden silmissä, kauheaa!

Yksi laji kuitenkin veti puoleensa, ja lopulta mieskin patisi että nyt kyllä menet. Nimittäin ratsastus.

Minä ja Anni maastoesteillä elokuussa 2015. (kuva Niina Kuronen)

Mä ja Tauski syksyllä 2015.

Ratsastin pitkään lapsena ja nuorena, mutta harrastus jäi kun muutin Helsinkiin opiskelemaan. Ajattelin, että ratsastus olisi täällä kehä kolmosen sisäpuolella auttamatta liian kallis harrastus mulle. Syksyllä 2014 kuitenkin raavimme rahat kasaan ja ilmoittauduin tunneille Etelä-Vantaan ratsastuskoululle. Vitsit että jännitti ekalle tunnille mennessä! Melkein 12 vuotta on kulunut siitä kun olin hevosen selässä, joten olo oli kaikkea muuta kuin luottavainen. Mutta selvisin. Ja sitten tietysti hurahdin ihan totaalisesti :) Keväällä 2015 hain estevalmennusryhmään ja nyt olenkin syksyn käynyt joka perjantai hyppäämässä ihanalla Oskulla :D

Esterataharkat syykuussa 2015. (kuva Eeva Piha)

Ratsastus on hauskaa ja hoitaa juuri hyvällä tavalla mun mielenterveyttä. Se ei kuitenkaan ole varsinaista kuntoa kohottavaa liikuntaa. Olen oikeastaan koko aikuisikäni etsiskellyt juuri mulle sopivaa liikuntamuotoa. Jotain sellaista, mistä voisi nauttia ja mihin tulisi lähdettyä vähän kiireisempänäkin päivänä. Viime kesänä sain jonkin pölhön kohtauksen: minä, joka olen aina (siis AINA) vihannut juoksemista, lähdinkin lenkille! Juokseminen oli tähän asti tuntunut tyhmältä: kylkeen alkaa pistää, pohkeet menevät heti hapoille, en mä jaksa, näytän hölmöltä enkä edes jaksa kuin just kilsan. No en ensimmäisellä lenkillä jaksanutkaan töpötellä menemään kuin sen puolitoista kilsaa. Mutta jaksoin kummin sen verran! Olin aika ihmeissäni ja jatkoin lenkkeilyä. Samaan aikaan innostuin myös venyttelemään useimpina iltoina kotona. Motivaatiota tähän tuli roppakaupalla kun sain keväällä tiedon, että olen päässyt mukaan tuohon edellä kertomaani esteratsastuksen valmennusryhmään.

Intoa pursuten jaksoin viime kesänä liikkua enemmän ja katsoa ainakin hieman syömisteni perään. Tämän myötä toivoin kovasti, että painoni olisi lähtenyt putoamaan. Mutta kun ei. Aloitin keväällä erään lääkityksen, jonka myötä paino pomppasi heti viisi kiloa ylöspäin ja maha turposi jalkapallon kokoiseksi. Ajattelin, että se on todella noloa, kohta joku kysyy syntyykö meille pian toinen lapsi... Elämäntapojen muutoksista huolimatta painoni pysyi samoissa lukemissa, johon se lääkityksen myötä nousi. Olinkin todella turhautunut ja mietin jo lääkityksen lopettamista tai ainakin vaihtamista (lääkitys ei ole varsinaisesti terveyteni kannalta välttämätön). Jaksoin lenkkeillä kesän ja pitkälle syksyynkin. Lopulta lenkkini pituus oli jo viisi kilometriä ja enemmänkin varmasti olisin pystynyt juoksemaan. Juoksu alkoi rullata ja tuntui löytyvän mukava flow, kun jalat eivät heti väsyneetkään :)

Pimenevän syksyn myötä olen kuitenkin päästänyt itseni pikkuhiljaa aina vain huonompaan kuntoon. Ärsytys painon jumittamisesta, erilaiset tekosyyt ja kiireet saavat helposti takapuolen liimaantumaan olohuoneen sohvalle vaikka voisikin lähteä lenkille. Vaikka ratsastuksessa tunnen kehittyneeni viimeisen puolen vuoden sisään huimasti, harmittaa oma (suoraan sanottuna paska) kunto. Paino on pysähtynyt nyt siihen juuri normaalipainoisen BMI:n ylärajalle (eli mulla 170cm pitkänä 72 kiloon).

Voihan vatsamakkara (lokakuussa 2015).


Oma keskivartalo on kyllä kadonnut pehmeisiin poimuihin ihan kokonaan ja persus levinnyt niin ettei se pian enää mahdu satulaan. Kaikki muutkin hienot ajatukset ovat yksi kerrallaan kaikonneet, ja valmennuspäiväkirjaan kirjatusta oheisharjoittelusta en ole pystynyt pitämään kiinni. Olen siis laiskistunut ja muuttunut liian mukavuudenhaluiseksi. Mutta joka maanantai otan itseäni niskasta kiinni, kunnes lounasaikaan olen jo työpaikkaruokalan jälkkäripöydässä kahmimassa vaniljajätskiä ja kinuskikastiketta :D Ja ihmettelen samalla että mites tässä nyt näin kävi?

En aio suunnata joulupöytiin jonkin hysterian vallassa vain kieltäytyäkseni nyt kaikista herkuista. Haluan kuitenkin tämän kirjoittamisen kautta aloittaa uudelleen ajatusprosessin siitä, mistä minun hyvinvointini voisi koostua ja miten pystyisin pitämään sitä pitkäjänteisesti yllä. Tehtävää riittää.

Oon mä syksylläkin lenkkeilly! :)

maanantai 21. joulukuuta 2015

Läskini (osa 1)

Ensimmäinen ja ainakin toistaiseksi ainoa lapseni syntyi marraskuussa 2012. Tuosta hetkestä on siis jo yli kolme vuotta. Raskauden aikana minut valtasi syömisen himo, enkä osannut lainkaan hillitä itseäni. Söin, söin ja söin niin paljon kuin vain ikinä jaksoin ja nälkä tuntui olevan loputon. Myöhemmin olen naureskellut, että jos lapsi ei olisi syntynyt ajallaan, olisin varmasti kohta ryhtynyt jo järsimään keittiön kaappien hyllyjäkin.

Ruoan mättämisellä oli tietysti seurauksensa. Verenpaineeni oli pikkuisen koholla, ja aivan loppusuoralla neuvolassa käydessäni terveydenhoitaja passittikin minut Jorviin tarkkailuun. Noh, eihän siinä mitään hätää ollut, ja kätilö taisi nähdä sen todellisen syyn verenpaineen nousulle tokaistessaan: "jos nyt koetat loppuajan välttää herkkuja, suklaata ja sen sellaista". Painoni nousi siis raskauden aikana ainakin 30 kiloa, mutta todellista lukemaahan en tiedä sillä taisin lopettaa vaa'alla käymisen siinä viimeisinä viikkoina. Terveydenhoitaja passitti minut ylimääräiseen sokerirasituskokeeseenkin, jossa kuitenkin pärjäsin juuri alle raja-arvojen ja näin ollen en joutunut erityiselle dieetille tai tarkkailuun. Koko raskausaikana en kuitenkaan joutunut mitenkään kroppani pettämäksi tai esimerkiksi lopettamaan liikuntaa kipujen tai supistusten vuoksi. Oma kehonkuvani kuitenkin muuttui melko lailla.

Kesäkuussa 2012, 4. raskauskuukausi menossa.

39+0 ja vatsa on iso...


Synnyttämässä. Jättimaha.

Ennen lapsen syntymää liikuin jonkin verran, toki vähemmän kuin esimerkiksi lukioaikana pelatessani lentopalloa. Liikunta oli kuitenkin suht mukavaa ja helppoakin, vaikka esimerkiksi juoksulenkeistä en innostunut yhtään. Raskauden myötä liikunta jäi kun oli vain niin paljon helpompaa löhötä pullukkana sohvalla. No sitten kun laps lopulta syntyi, aloin havahtua siihen mitä raskaus ja ylenmääräinen syöminen olivatkaan aiheuttaneet kropalleni.


Laps muutaman päivän ja äitiä vähän väsyttää.


Puoli vuotta synnytyksestä eli toukokuussa 2013.


Reissussa Kreikassa kun poika oli puolivuotias.

Ne ketkä sanovat, että "kyllä se imettäminen sitten vie ne ylimääräiset kilot", valehtelevat. Ei se kaikilta vie. Varsinkaan jos äidillä kuitenkin on ruokahalua. Muistan että painoni hipoi 93 kg ennen synnytystä ja sairaalasta lähtiessä se taisi olla 88 kiloa. Eli eipä sinne laitokselle paljoa jäänyt. Olin toiveekkaana ottanut mukaan niin sanotut normaalit verkkarit, mutta ei niiden mahtumisesta jalkaan ollut toivoakaan. Ja itseasiassa vielä tänä päivänäkään ne verkkarit eivät oikeastaan mahdu kunnolla jalkaan vaan puristavat ja kiristävät. Uskoni siihen, että kroppa jotenkin palaisi ennalleen oli kova ja kun niin ei tapahtunut, petyin. Samalla menetin kyllä aika paljon uskoa itseeni. Päässäni alkoi kuulua se pieni ääni: "läski, huono, ruma ämmä, edes lapses ei tykkää susta." Oma kroppa tuntui ällöttävältä, mikään vaate ei mahtunut päälle eikä ollut enää mitään todellista syytä miksi esimerkiksi ei mahtuisi ravintolassa nousemaan ahtaasta pöytävälistä. Ei tehnyt mieli ostaa mitään vaatteita, koska ajatus oli että en halua ostaa niin isoja kokoja mitä olisin tarvinnut. Ja jotenkin toivoin, että läskit kaikkoaisivat ja saisin edes jotain omasta kropasta takaisin.


Jatkuu seuraavassa osassa.

perjantai 9. tammikuuta 2015

Liikuntafilosofiani

Huomaa että on tammikuu kun kaikenlaiset laihdutus- ja elämäntapamuutosohjelmat ovat taas palanneet tv:n ohjelmistoon. Eilen alkoi jälleen Subin Rakas, sinusta on tullut pullukka -sarjaa, jota katsoin myös viime kaudella. Tällä kertaa en niin jaksanut kunnolla seurata mitä jaksossa tapahtui. Ja pian taitaakin Jutta alkaa taas ohjata telkussa niitä omia superdieettiläisiään.

Itse olen alkanut jotenkin allergisoitumaan tuollaisille "supermegamuutos elämääsi näillä keinoilla" -ohjelmille. Eniten ehkä ärsyttää se, että esimerkiksi laihduttaminen on niissä aina jotenkin valtavaa ja raskasta työtä, ja se vaatii aivan äärimmäisyyksiin venymistä. Eli esimerkiksi liikuntaa jonka vuoksi pitää itkeä, oksentaa, pyörtyä ja lopuksi suunnilleen vielä paskoa housuihinsakin, muuten se ei polttanut tarpeeksi kaloreita eikä ollut hyödyllistä. Sama ärsyttää myös tuossa Jutta ja puolen vuoden superdieetit -, sekä Suurin pudottaja -ohjelmissa. Miksi siitä liikunnasta pitää antaa aina sellainen kuva, että se on jotain hirveää ja kamalaa kärsimystä ja väkisin tehtyä pakkopullaa, mutta se pitää vaan tehdä jotta saa jonkin lopullisen palkkion...? Itse olen alkanut välttää kaikenlaista kuntosalitreeniä sun muuta liikuntaa joka on aivan tarkoituksella jotain "treeniä". Haluan että liikunta on ehdottomasti kivaa, muuten en kumminkaan viitsi enää toisella viikolla vaivautua nostamaan takamustani sieltä sohvasta. Ehkäpä olen tässä suhteessa jotenkin aikuistunut ja kasvanut, tai ainakin oppinut tuntemaan itseäni :)

Parhaimmat liikuntalajit ovat ehdottomasti siis sellaisia, joissa ei edes huomaa urheilevansa! Siksi ratsastus lienee niin mahtavaa, samoin kuin zumba :D Ratsastaessa kaikki energia menee siihen oman kropan hallintaan ja yhteistyöhön hevosen kanssa, niin että ei sitä mieti mitenkään liikuntana. Ja zumbassahan mä aina kuvittelen olevani joku superhottis lattaripimu ja hetkuttelen menemään, vasta tunnin lopussa sitten tajuaa kuinka hiki siinä tulikaan! :D

Ihanat issikat!
Kuva lainattu täältä.

Laihdutusohjelmat ei kyl muutenkaan taida olla tällä hetkellä se mun juttu (näpsin tässä kirjoittaessa samalla irtokarkkeja jättipussista, jonka mies toi kaupasta). En jaksa turhaan stressata painosta, vaikka sitä mielestäni ihan pikkusen liikaa onkin. Tällä hetkellä tuo muutto, työ, opinnot ja laps (+mies) vievät sen verran paljon aikaa elämästä että en halua enää mitään ylimääräistä touhotusta arkeen :D Siksi en ole tehnyt yhtään uudenvuoden lupaustakaan.

Hyvää viikonloppua!

lauantai 3. tammikuuta 2015

Kuka ja mikä

Tämä blogi on tarkoitettu minulle itselleni muistikirjaksi, jotta arjen pienet ihanuudet eivät unohtuisi. Elämän hyvyys ja kauneus ovat joskus olleet minulle vaikeita havaita. Haluan oppia huomaamaan ja kiittämään niistä pienistäkin hyvistä asioista mitä elämässä on.

Olen aiemmin bloggaillut toisaalla, mutta nyt on aika aloittaa alusta. Blogini tulee sisältämään kaikkea omaan ja perheeni elämään kuuluvaa, tavallista arkea. Miehen ja 2-vuotiaan pojan lisäksi saman katon alla asustaa 5-vuotias airedalenterrieri. Vielä en ole päättänyt esiintyykö tässä blogissa omalla naamallaan muut kuin tuo "karvakorva" :D

Perheemme on muutaman viikon sisään muuttamassa uuteen kotiin. Sen myötä blogi tullee sisältämään juttuja kodin sisustamisesta, sekä muista intohimoista ja kiinnostuksen kohteistani, kuten käsitöistä ja hyvästä ruoasta. Ehkäpä keväämmällä yritän kuoria esiin viherpeukalonikin :)

Tervetuloa mukaan.